1.10.2024
Leikkauspäivä. Kiitän kaikkia maailman jumalia ja hyvän haltijoita puolisostani. Tiedän, että hän tekee kaikkensa, jotta pysyn ehjänä. Olemme kokeneet yhdessä ihmeellisiä seikkailuja, mutta myös suurta surua. Kaikki koettu on hitsannut meidät tiiviiksi tiimiksi. Olen elänyt puolisoni rinnalla elämäni ehjimmät vuodet.
Puolisoni on vielä mukana, kun käymme hoitajan kanssa läpi
tulevan operaation. Oletettavasti leikkaus on ohi jo puolilta päivin. Kun puoliso lähtee kotiin, kaikki tuntuu pelottavammalta.
Klo 9.20 saan vielä viestin:
- Olet rakas! Kaikki menee hyvin.
- Ja sinä myös, kaikista rakkain.
Vaatteiden vaihtamisen jälkeen noin klo 9.30 siirryn
leikkaussaliin. Alkaa leikkausalueen putsaaminen, letkujen, piuhojen ja
laitteiden asentaminen. Olen antanut luvan siihen, että opiskelijat voivat
seurata leikkausta. En tiedä, onko heitä salissa, mutta epäonnisten kanyylin
asentamisten jälkeen päätän, että tästä eteenpäin suoniini saa asentaa kanyylin
vain ja ainoastaan kokenut anestesialääkäri. Nuorehko naislääkäri esittelee
itsensä, kokeneempi kollega ohjeistaa häntä ja poistuu käymään toisessa salissa.
Noin vartin päästä hän tulee takaisin. Kanyyli ei ole edelleenkään paikallaan,
itken hysteerisesti kivusta ja pelosta. Kanyylin laittaminen ei onnistu ja lääkäri satuttaa minua kerta toisensa jälkeen niin lujaa,
että itkusta ei tahdo tulla loppua. Pelkään aina kipua. Aistin, että lääkäri
hermostuu itseensä, salihenkilökunta hermostuu hieman ja yksi hoitajista kysyy
minulta, miksi itken niin kovasti. Koska kipu - SATTUU! Kokematon anestesialääkäri on
siirtymässä jo toiseen käteen, kun kokenut kollega saapuu takaisin ja
ihmettelee tilannetta. Hän laskee käteni alas, napauttaa kämmenen päältä suonta
muutaman kerran ja tuikkaa kanyylineulan paikoilleen. Taivaan tähden, että olen
hänelle kiitollinen! Leikkauksen alkamisaika on varmasti jo ohitettu. Toivottavasti kenenkään leikkausta ei
jouduta perumaan.
HERÄTYS!
Jos en olisi niin kertakaikkisen pökkyrässä ja olisin armeijan käynyt, olisin
varmasti pinkaissut punkasta yhdellä loikalla asentoon. Hoitajan kuuluva
komento iskee tajuntaan. Ymmärrän, että leikkaus on ohi. Nukutuksesta
herääminen on aina todella hämyinen hetki eikä mistään muista mitään. Tajuan
kuitenkin, että kokenut anestesialääkäri kiertää tarkkailuhuoneessa ja soperran
hänelle:
- Kiitos, että laitoit sen kanyylin.
- Kiitos. Joskus käy näin, ettei suonta löydy, hän vastaa.
Tekisi mieli käydä keskustelu siitä, miten kauan lääkäri voi yrittää kanyylin asentamista ja tuottaa turhaa kipua. Palautetta menemään, päätän.
Jossakin kohtaa pääsen omaan pikku lasikoppiyksiööni, jonka ympärillä on verhot. Saan kännykän. Soitan puolisolleni ja sovimme, että laitan viestin, kun hän voi tulla katsomaan. Tajuan, että olen melkoisessa lääkepöllyssä, mutta hoipertelen omin jaloin wc:hen. Hoitaja onneksi seuraa varjona perässä. Ymmärrän oman hataruuteni ja ihmettelen mielessäni, miten he voivat antaa minun kävellä yksin! Oletan, että kävelen tyhjän tarkkailuhuoneen läpi wc-tiloihin ja näky on jotenkin elokuvamainen. Tyhjiä sänkyjä vieri vieressä, toimistotuoleja ja -pöytiä, tietokoneita, joissa pyörivät vain näytönsäästäjät, hämärä valaistus. Missä potilaat, missä hoitajat, mitä resurssien vajaakäyttöä? Ymmärrän pian, että todellakin, tilaa varmaankin käytetään leikkausten jälkeiseen tarkkailuun ja suurin osa potilaista pääsee kotiin jo saman päivän aikana.
Meillä on toisen potilaan kanssa sama rytmi. Hoidamme ilta- ja aamutoimet samoihin aikoihin, vuorotellen jonotellen ainoaan wc:hen. Hän on iäkkäämpi, tavattoman lempeän oloinen nainen vaaleanpunaisine pipoineen. Pelkät katseet kertovat, että ymmärrämme toistemme tilanteen.
Koko leikkauspäivän ajan minulla on hirveä nälkä. Saan onneksi iltapäiväkolmen aikoihin keittoa ja leipää. Viereisen lasikopin nainen sanoo hoitajalle, että hän ei halua leipää. Kuulemma syö vähän, vaikka onkin niin isokokoinen. Minä sanon hoitajalle, että minulla on hirveä nälkä. Tänne kaikki, mitä on tarjolla. Saan ennen iltapalaa vielä ylimääräisen välipalan. Sämpylät, mehut, jogurtit ja rahkat täyttävät pienen sairaalapöytäni. Buffa a la Hospital.
Puolisoni tulee neljän aikaan ja muistaakseni hoitaja saattaa minut hänen luokseen. Saamme käyttöömme oman huoneen ja luvan olla siellä niin kauan kuin haluamme. Olen mielestäni jo aika skarppi, vaikka tajuankin silmäluomieni lupsuvan. Jälkeenpäin puoliso toteaa, että olin keskustellut aika himmeillä lyhdyillä. Lepäsin vuoteella jutellessamme ja tajusin itsekin, että luomet laskevat ja jutut taitavat olla aika pehmeitä.
Laitan kännykän äänettömälle vaille kymmenen ja lähetän
viestin puolisolle.
- Herätys on kuudelta, aamiainen seiskalta ja kasiin mennessä check out.
Nähdään aamulla. Täällä kaikki hyvin. Rauhallisia unia.
Olen käytännössä nuokkunut koko loppupäivän, kuunnellut
hieman Jukka-Pekka Palon elämäkertaa ja syönyt. Olen valmis antamaan mitalin
sille henkilölle, joka keksi sairaalan lämpöpeiton. Peitto ei ole varsinainen
peitto vaan taskullinen kangas, joka levitetään joko varsinaisen peiton alle
tai päälle. Kangastaskuihin on laitettu levynpalasia, jotka pysyvät lämpiminä
noin vuorokauden. Nerokasta.
Yö menee pääosin tajunnan rajamailla. Jossakin vaiheessa
herään voimakkaaseen piippaukseen. Nukahdan uudelleen ja tovin päästä tajuan,
että piippailu jatkuu.
Onko viereisessä lasiyksiössä hätä? Onko sydän
pysähtynyt? Miksi hoitajat eivät reagoi? Pitääkö minun mennä pelastamaan
potilas?
Kömmin täysin pää pyörällä sängystä, puen aamutakin ja hiippailen varovasti
kurkkimaan, onko hätä suuri. Samassa uneliaan oloinen hoitaja rientää paikalle
ja tilanne rauhoittuu. Vieruskaverin tippahälytys oli jäänyt päälle, vaikka ei
olisi tarvinnut. Hälytys ohi ja pää tyynyyn.
2.10.2024
Meitä yön yli majoittuneita on kuusi. Naisia kaikki ja puheista päätellen
kaikilla sama sairaus. Syömme aamiaista tilassa, jossa käsittääkseni päivisin
annetaan sytostaattihoitoja. Nahkatuoleja on huoneen molemmin puolin,
vierekkäiset tuolit on erotettu toisistaan kangassermeillä, joten keskustelu on
hieman hankalaa, mutta kurkottelemalla ajatukset vaihtuvat. Lempeä pipopää
istuu vieressäni ja vastapäätä yli 70-vuotias nainen, joka kertoo löytäneensä
kyhmyjä (monikossa!) rinnastaan jo vuosi sitten, mutta keskittyneensä lasten ja
lastenlasten auttamiseen. MITÄ IHMETTÄ? Uskon, että joka ikinen nainen tietää,
mitä kyhmyt rinnassa voivat merkitä. En ymmärrä. Itseltäni ei missään vaiheessa
löydetty mitään kyhmyjä. Kasvaimen löytyminen vaati tietoista metsästystä.
On ihanaa päästä kotiin. Kuski apukuskeineen tulee noutamaan aamukahdeksan jälkeen.
Kotihoito-ohjeissa kerrotaan, että haavassa on sulavat ompeleet ja haavateipit voivat olla paikoillaan 2-3 vkoa. Suihkuun saa mennä vuorokauden jälkeen, saunaan 2-3 viikon kuluttua. Kipulääkettä suositellaan ja haava-alueella voi esiintyä tuntopuutoksia (kyllä, edelleen). Lopullinen arpien tilanne on arvioitavissa vasta noin vuoden kuluttua leikkauksesta. Teippejä voi pitää jopa 2-3 kk. Noin kuukauden kuluttua jollakin vastaanotolla ihmetellään, miksi teipit ovat yhä paikoillaan. Toiset lääkärit kuulemma uskovat teippien voimaan, toiset eivät. Hoitaja kertoo, että tehokkaimmaksi todettu hoito mahdollisiin iho-ongelmiin on keittosuolaliuos. Sillekin tulee vielä tarve.
3.10.2024
Kaksi päivää leikkauksesta. Hirveä väsymys, huimaa. Etävastaanotto työterveyslääkärin kanssa, käymme läpi vointini. Huimaukseen vanhat kunnon lääkkeet - salmiakkia ja kivennäisvettä. Voisi olla biisin nimi. Hidas, pieni kävelylenkki kodin lähellä. Mieli on koko ajan lähinnä hämmentynyt. Ei pysy mukana tässä kyydissä. Eilen ajattelin, että selviän tästä pelottavasti sairaudesta helpolla. Aavistan kuitenkin samalla, että vasta helpoin osa on takana. Kipuja ei juurikaan. Muistan päivittäiset jumpat ja hyvän ryhdin, joka välillä painuu mielialan mukana. Käymme tulevina päivinä pienillä kävelylenkeillä. Niin on ohjeistettu. Ilman puolisoani en uskaltaisi lähteä näin pian leikkauksen jälkeen liikkeelle. Jokainen pyöräilijä ja koiran ulkoiluttaja pelottaa pikkuisen. Ettei vain sattuisi mitään juuri meidän kohdallamme. Tiettyjen jumppaliikkeiden tekeminen on aloitettava pian leikkauksen jälkeen. Tuntuu hurjalta, mutta liikkeet onnistuvat.
4.10.2024
Saan tekstiviestin, joka kertoo, että lähetys on pian ovellasi. Mikäs
huijausviesti tämä nyt on, tuumin. Ja todellakin, hetken päästä ovikello
helähtää ja oven takana seisoo lähetti iso kukkapaketti sylissään. Otan paketin
hämmentyneenä vastaan eikä minulla ole aavistustakaan, keneltä se voisi olla.
Papereiden keskeltä paljastuu todellakin valtava, kaunis kimppu ja kortti,
jossa teksti:
Kortin ovat lähettäneet työkaverit, jotka olen tuntenut vasta kuukauden! Itku pääsee, kun tavaan tekstiä – Meidän xxxx:lle. Eihän tuollaisia ihmisiä olekaan! Olen valtavan onnellinen työyhteisöstä, johon pääsin. Tällainen suhtautuminen ja kannustaminen on minulle täysin uutta.
Päivitys Ystävät-ryhmään:
Päivän kuulumiset: unta, unta, unta. Unen ohessa ihana naapurin rouva toi
nami-puolukkapiirakkaa. Äsken ilmestyi kukkalähetti ovelle ja toi valtavan
kukkakimpun työkavereilta, jotka olen tuntenut vasta kuukauden. Kaunis kiitos
kaikista viesteistä, ystäväiset.
6.10.2024
Reviiri laajenee. Ajelemme Helsingin keskustaan ja käymme brunssilla ravintola Piilossa Hietaniemen kauppahallissa. Kuljeskelemme myös rauhassa Eirassa ja ihastelemme vanhoja, kauniita kivirakennuksia ja huviloita. Tuntuu hyvältä päästä kirjaimellisesti tuulettamaan päätä. Tuuli tuivertaa ja keuhkot raikastuvat! Kotikylän kirjailijan patsaskin sattuu kävelyreitin varrelle. Olo on koko ajan hieman hämmentynyt.
7.10.2024
Soitan sairaalaan. Huimaus, väsymys ja kivut ovat jatkuneet tasaisina koko viikon. Nukun edelleen valtaosan vuorokaudesta. Hoitaja lohduttaa, että kaikki oireet kuuluvat asiaan. Jos haavat ovat kunnossa, ei ole mitään hätää. Tieto lohduttaa ja rauhoittaa. Tuntohäiriöt iholla tuntuvat häijyiltä. Poikittainen haava on iso, mutta onneksi mitään tulehdukseen viittaavaa ei näy. Jatkan jumppaliikkeitä, jotka piti aloittaa jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä. Yksinkertaiset liikkeet sattuvat alkuun, mutta niitä vain täytyy tehdä, jotta arpikudosta ei muodostuisi.
8.10.2024
Ystävä kutsuu itsensä kylään. Ihanaa. Jutteleminen tekee hyvää. Hän tietää elämästäni paljon. Olimme kollegoita noin parinkymmenen vuoden ajan ja olemme jakaneet elämäämme kaikkien näiden vuosien ajan. Hän jaksaa kysyä vointiani säännöllisesti.
9.10.2024
Olen tovi sitten selvinnyt työttömyysajasta ja iloinnut uudesta vakituisesta
työpaikasta. Raha-asiat painavat mieltä. Koska olen aloittanut uudessa työpaikassa vasta kuukausi sitten, käy ilmi, että
saan normaalia palkkaa vain kolmen viikon sairausloman ajan. Sairauslomaa on kirjoitettu
kuukaudeksi. Tuntuu rankalta. Ei auta kuin aloittaa sairauspäivärahakuvioiden
selvittely. Samalla elättelen toivoa, että pääsisinkin takaisin töihin jo
kolmen viikon jälkeen.
Kipuja, Buranaa ja Panadolia. Toiset selviävät kuulemma
melkein täysin ilman kipuja. Minä en.
Ystävät-päivitys:
Hei, ystävät. Pieni päivitys kuulumisista. Pahin väsymys ja huimaus alkaa
helpottaa. Kipuja on enemmän, mutta kuuluu kuulemma asiaan. Joka päivä pieni,
rauhallinen tepastelu luonnossa. Ihmisten ilmoilla on jo käyty ja
tanssitreenejäkin kävin seuraamassa. Yksi ihana koira on terapoinut
hulvattomilla videoilla. Siippa sopivasti hassutellen keventää oloa ja samaan
aikaan kovasti tukee. Kuten tekin kaikki. Pikku itkut tulee tirautettua
päivittäin, mutta hissun kissun eteenpäin mennään. Viikon päästä viisaampi
jatkon suhteen. Voikaa hyvin!
10.10.2024
Kutsumme itse itsemme kylään. Toinen lähes yhtä pitkäaikainen kollega lupaa
keittää iltateet. Hänen kotinsa rauhoittaa aina mielen. Kodissa on lämpöä ja
rauhaa. Minulla on ollut henkisesti raskas päivä. Kivut väsyttävät ja heti
kylään päästyämme tirautan muutamat kyyneleet ja kerron, että nyt on hieman
hankala päivä. Se helpottaa. Tuntuu hyvältä nähdä läheinen ystävä.
12.10.2024
Syksy hiipii hitaasti ja ruska on etelän lehtipuissa hehkuvan kaunis. Jatkamme jokapäiväisiä pieniä kävelylenkkejä. Lähialueen ulkoilualueilla ihastelemme väriloistoa.
13.10.2024
Designmuseo ja brunssi, seurana rakkaat ystävät. Näen Designmuseossa korun,
jossa lukee Time will tell. En osta, mutta päätän, että tulen ostamaan. Jokin
tekstissä puhuttaa. Menneinä päivinä on ollut hieman vähemmän itkua, mutta
mieli tarvitsee vain pintaraapaisun murtuakseen.
Seuraan illalla tanssitreenejä. Saan halauksia, juttelen valmentajan kanssa.
Ryhmäläiset kysyvät, miten voin. En osaa oikein vastata. En tiedä, miten voin.
Odotan lääkärikäyntiä. Liikutun työkaverin kauniista ja välittävästä viestistä.
Puoliso paistaa lettuja. Se on meidän yhteinen tapamme juhlistaa arkea tai
merkityksellisiä hetkiä. Se on myös hänen tapansa osoittaa välittämistä.
15.10.2024
Tänään ajattelen puolisoni jaksamista. Minkä taakan hänkin on saanut kaikkien
sairauksien kanssa - sekä omien että minun. Nyt vielä tämäkin. Raskain kokemus kaikista. Onneksi ihmeelliset ystävät jaksavat kysyä myös hänen vointiaan.
Päivällä pihaan ajaa postin auto. Hämmästelen, että mitäs nyt? Kollega on
lähettänyt karkkipusseja. Tarkoituksella joitakin ällöttäviä, toisiinsa
takertuneita möykkyjä ja karkeilla kamalat nimet. Saatesanoissa kerrotaan, että jos ei näillä myrkyillä parane, ei
millään!
On ensimmäinen päivä vähemmillä kivuilla. Mieli on herkkä, mutta kunnon itkut odotuttavat. Käymme neljän kilometrin hitaalla kävelylenkillä ja ihmettelemme peuroja aivan lenkkipolun vierustalla. Ovat tottuneita ihmisiin, tuskin viitsivät vilkaista meitä.
16.10.2024
Lääkärikäynti. Vastassa on empaattinen, rauhallinen lääkäri, joka kertoo, että
selviän ilman sytostaatteja. Siihen asti olen jotakuinkin pidätellyt hengitystä. Tulee sen sijaan sädehoito ja hormonilääkitys.
Itken helpotuksesta. Säästyn siltä, mitä eniten pelkäsin. Puolisokin liikuttuu aina, kun näkee pelon tai helpotuksen itkuni. Samalla käynnillä rintani kuvataan. Olen toivonut korjaavaa leikkausta toiseen rintaan ja olen yllättynyt, että tämä mahdollisuus annetaan automaattisesti rintasyöpäleikkauksen jälkeen. Korjausleikkaus toteutetaan noin vuoden kuluttua hoitojen päättymisestä. Sairaalassa käynnin jälkeen menemme kahville Cafe Adjutanttiin Tamminiemen museon viereen. Kävelemme samalla museon ympäristössä. Päivän hyvien uutisten sisäistäminen vie aikansa. Kaikki joko hämmentää tai itkettää. On kuin kaikki muut tunteet olisivat kadonneet.
Minulla on kiltti kasvain, sanoi lääkäri. Ei tule sytostaattihoitoja. Sen sijaan muutaman viikon sädehoito, hormonilääkitys ja viiden vuoden seuranta. Syöpä ei ole levinnyt, mutta sädehoidolla varmistetaan, että kaikki syöpäsolut saadaan nitistettyä. Liikunnan saa aloittaa vähitellen. Sitä kaipaan eniten. Kipuja on edelleen, mutta haavat kunnossa. Ehkä mielikin jossakin kohtaa ymmärtää tämän kaiken. Tänään oli aivan tavattoman ihana, rauhallinen ja selkeäsanainen lääkäri ja sama huolehtiva hoitaja kuin viimeksikin. Sädehoidot alkavat aikaisintaan parin viikon päästä. Mikäli kivut helpottavat entisestään, voin ja saan palata töihin jo ensi viikolla! Näillä askelilla eteenpäin. Tänään on hyvien uutisten päivä.
Ystävien vastauksia:
Voi, miten maailman ihaninta! Kiltillä ihmisellä on tietty kiltti kasvain!
Voi, kun ihana uutinen. Minulla pääsi itku helpotuksesta ja ilosta. Niin super mahtavaa.
Paras uutinen. Iloa, valoa ja rakkautta jaksamiseen.
Aivan mahtavaa. Näin sen piti mennäkin!
Jaksamista teille molemmille!
Minä mietin, että mistä olen nämä ihmiset saanut elämääni? Nautimme puolison kanssa alkoholittomat kuohuviinit päivän hyvien uutisten kunniaksi.
17.10.2024
Puoliso totesi, että olen melkoinen taistelija. Ehkä niin, en sitä itse
tiedosta, mutta ymmärrän, miten tärkeää on, että juuri hän on rinnallani -
järkkymätön taistelutoverini. Ystävien taisteluarmeija tukee taustalla. Sen
armeijan arvo on mittaamaton. Vaihdan ajatuksia näistä mielikuvista
sielunystävän kanssa. Kohtalo tai mikä lie johti meidät yhteen muutama vuosi
sitten ja jaksamme ihmetellä, miten aikuisiälläkin voi solmia näin syviä
ystävyyssuhteita. Kiitollisuuden paikka. Henkimaailman taikaa.
Selviän iltapäivään asti ilman kipulääkkeitä. Vähitellen
pieniä itkuhetkiä. Olen hämmentynyt siitä, että itku ei ota tullakseen.
Puoliso on kauheassa flunssataudissa ja pelkään saavani saman taudin.
18.10.2024
Ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen auton ratissa. Turvavyö asettuu
paikoilleen kivuitta. Töyssyt ja äkkinäiset liikkeet tuntuvat edelleen kipuna.
Arpi hieman kiristää, leikkausalueella on laajasti tuntohäiriöitä, kaikki tikit
eivät ole sulaneet.
20.10.2024
Ensimmäiset tanssitreenit varovaisin liikkein ja kanssatanssijoita visusti
väistellen. Mieli iloitsee, vaikka jaksaminen ei ole normaalia. Välillä täytyy
hengähtää ja istahtaa.
Selviän kolmen viikon sairauslomalla. Ei tarvita Kela-lomakerumbaa eikä
selvittelyä. Tämä helpottaa.
22.10.2024
Ystävät-päivitys:
Hejsan! Työt alkoivat eilen ja kylläpä arki maistuu juhlalta! Liikuttava
paluu työpaikalle ja seuraavat hoitoetapitkin ovat jo tiedossa. Lääkärikäynnit
4.11. ja 5.11. Silloin suunnitellaan sädehoidot, jotka alkavat 13.11. Haavat
ovat vielä arat ja kipujakin on, mutta pikkuhiljaa parempaan päin. Sen sijaan
siippa on kovassa kuumeessa. Koputamme puuta, ettei pöpö tartu. Voikaa hyvin!
Puoliso on edelleen taudin kourissa. Saan työpaikalla
lämpimän vastaanoton. Töihin kiikuttamani suklaakonvehdit eivät riitä millään
kertomaan sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen. Kollegat pysähtyvät
juttelemaan ja kysymään vointiani. Jaksan ihmetellä heidän hyvyyttään.
Kivut rinnan alueella jatkuvat edelleen. Haava on onneksi pysynyt siistinä.
24.10.2024
Kaiken ohella on muistettava hoitaa muitakin sairauksia. Silmäni ovat
olleet vuosia lujilla tulehdusten ja lääkkeiden vuoksi. Toisen silmän jälkikaihi
on kehittynyt nopeasti ja otan yhteyttä silmälääkäriin. Yllätyn aivan täysin.
Vastaanottoaika järjestyy pikaisesti ja lääkäri toteaa, että jälkikaihi on. HUS
on ulkoistanut silmieni hoidon Mehiläiselle. Lääkäri sanoo, että tuossa sattuu
nyt olemaan tuo laite valmiina - hoidetaan jälkikaihi saman tien. Olin
valmistautunut noin puolen vuoden jonotukseen. Olen
erittäin onnellinen. Harmaus haihtuu saman tien. Voi, minua onnekasta, että
sattuikin kohdalle näin käytännönläheinen lääkäri!
Käyn yksin kävelylenkillä. Ne ovat hetkiä, jolloin suru nousee pintaan. Mistään varsinaisesta ajatuksesta en saa kiinni - suru vain tuntuu suurelta
sisälläni ja jaksaminen on haasteellista. On sellainen olo, että jos nyt alan itkeä, purkaus on niin valtava, etten hallitse sitä. Metsä tekee kuitenkin mielelle hyvää.
25.10.2024
Illalla kurkku kaihertaa ja ymmärrän, että tauti on iskemässä minuun. Alku uudessa työpaikassa on ollut harvinaisen takkuinen ja se harmittaa vietävästi. Edessä on parin viikon
sairausloma. Minun kehoni ei tunne parin päivän flunssia.
28.10.2024
Tauti iskee lekan lailla. On maanantaiaamu ja viikonlopun aikana voimistuneiden
flunssaoireiden takia valmistaudun etätyöpäivään. Laitan kollegalle viestin ja
sovimme asioiden läpikäymistä Teamsissä klo 10. Muutama minuutti
myöhemmin makaan kahden peiton alla, vapisen, voin pahoin, pää jyskyttää ja
sydän tuntuu pumppaavan itsensä rinnasta ulos. Kuumetta 39 astetta. Vointini
romahtaa hetkessä. Onneksi puoliso on etänä ja käy useita kertoja päivän aikana
tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Ruokaa ei voi ajatellakaan. Ainoastaan
vesi ja mustikkakeitto pysyvät sisällä. Nukun käytännössä seuraavat puolitoista
vuorokautta ja vielä seuraavankin suhteellisen tiiviisti. Puoliso ymmärtää
jossakin kohtaa, että hirveä päänsärky voi johtua kahvin puutteesta. En juo
sitä normaalistikaan paljon ja nyt pelkkä kahvin ajatteleminen etoo. Miten en itse
tätä tajunnut. Vaikka juon kahvia vähän, sen pois jättäminen aiheuttaa
kahvipäänsäryn, jota ei oikein voi kuvailla. Kipu on tasainen, kova ja jatkuva.
Luovun vähitellen ajatuksesta, että pääsisin tämän viikon
aikana jatkamaan työntekoa. Nukun, nukun, nukun – eikä mikään määrä unta riitä
poistamaan väsymystä.
31.10.2024
Lääkäri. Hengitystieinfektio ja poskiontelotulehdus. Antibioottikuuri. Aivan poissa pelistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti