Kevään aikana onnellinen olo on vahvistunut. Ja silti jossakin ilon ja onnen takana istuu pieni suru, joka ilmestyy kyynelinä silmiin pienestäkin hipaisusta. Ilo ja onni ovat samaan aikaan vahvoja ja hauraita. Tänään puolisoni kertoi tuttavastaan, joka on käynyt läpi rintasyöpähoidot. Puolisollani oli ollut aikaa kuunnella. Yllätyin, miten kovasti tuon minulle tuntemattoman ihmisen tilanne vaikutti minuun ja toi valtavan myötätunnon pintaan. Aina välillä, herkissä tilanteissa, suru ottaa vallan ja yllättää voimallaan. Samaan aikaan se saattaa olla myös suunnatonta helpotuksen itkua, joka viimein pääsee ulos. Joka tapauksessa se puhdistaa ja päällimmäisenä on ajatus - olen elossa. Voimakkaita tunteita elän läpi siis edelleen, mutta samaan aikaan tunnen valtavaa kiitosta tästä elämästä. En läpikäydystä sairaudesta, vaan elämästä.
Ymmärrän, että tällaisessa tilanteessa voin olla valtavan kiitollinen siksi, että minulla on rakas, huolehtiva puoliso, jonka kanssa olemme hitsaantuneet entistäkin enemmän yhteen. Minulla on myös voimavara, jonka toivoisin kaikilla olevan - ystävät. He muodostavat sellaisen turvaverkon, että tiedän heidän ottavan kiinni. Tiedän, että he pitävät huolta myös puolisostani. Tästä kaikesta olen kiitollinen - ilman tätä sairauden tuomaa ajatuksen kirkastumistakin huolimatta.
Olen palannut syöpäaiheen äärelle siinä mielessä, että olen lukenut uudelleen lehtisiä ja opuksia, jotka vajaa vuosi sitten keräsin. Yllätyin siitä, miten rankalta tekstit tuntuvat. Etenen lukemisessani pienin askelin. Aiheet ovat niin konkreettisia ja omakohtaisia, että välillä täytyy huokaista ja hengittää syvään.
Syöpäsairaalasta tuli lähete labroihin ja röntgeniin. Pian diagnoosista on kulunut melkein vuosi. Miten nopeasti aika onkaan edennyt.
