Lieneekö hyvä merkki, että viimeisimmästä päivityksestä on aikaa jo kolmisen kuukautta? Tulkitsen näin. Pohdin silloin, miten hormonilääkkeen kanssa mahtaa käydä ja niinhän siinä kävi, että nyt on kokeiltu kahta lääkettä ja kummassakin sivuvaikutukset ovat olleet niin suuret, että lääkitys on nyt tauolla epämääräisen ajan tai ainakin sen aikaa, kunnes syöpälääkäriltä löytyy aikaa palata asiaan. Ja tämä ei ole moite lääkäriä kohtaan - hän todellakin vaikuttaa olevan aivan ylityöllistetty. Viimeisin lääke aiheutti todennäköisesti muiden oireiden lisäksi todella kovat ja epämääräiset kivut ympäri kehoa. Lisäksi ihottuma teki tuloaan takaisin ja sitä säikähdin eniten.
On ristiriitaista pohtia, miten suuresti mahdollisuus syövän uusimiseen lisääntyy, jos en voikaan käyttää mitään hormonilääkettä. Ilmeisesti lisäriski on varsin pieni. Näin yritän ajatella. Olen pohtinut, onko helpompaa (on) elää pienen kalvavan epävarmuuden kanssa tästä eteenpäin vai olla osa ihmiskoetta, jossa eri lääkkeitä testataan ja sen myötä jokapäiväinen elämänlaatu huononee haittavaikutusten vuoksi.
Kevään edetessä mieliala on parantunut huomattavasti ja koen olevani taas oma, valoisa itseni. Ilo on tullut takaisin ja väistämättä myös sen ymmärtäminen, että tämä meidän jokaisen oma elämä on tavattoman arvokas ja sitä pitäisi muistaa vaalia ja samalla pitää huolta myös itsestämme - sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jonkinlainen syvä ymmärrys ja oivallus elämästä on sisälläni tapahtunut. Aivot ovat vinksahtaneet hyvään malliin.
Ajoittain elämä on yhtä tanssia! Konkreettisesti. Paljon olemme treenanneet, pärjänneet kisoissa ja juuri nousimme seuraavaan kilpaluokkaan. Tässä iässä jokaisen treenin ja kisan jälkeen tuntuu kuin koko kroppa olisi hajalla ja jalat muussina, mutta jo seuraaviin treeneihin kuljemme innolla. Tanssi on loputtoman oppimisen, oivallusten, harjoittelun, takapakkien ja onnistumisten haastava laji.
Kevät, valo ja luonnossa liikkuminen ovat omalta osaltaan edesauttaneet henkistä toipumista. Vaikka koleat säät ovat hidastuttaneet kevään tulemista, kaunis vihreä alkaa pikkuhiljaa pilkistää puista ja pensaista. Kukkapenkeissä ensimmäiset helmililjat ovat kukassaan. Valkovuokkopeitot ovat vallanneet metsät ja pientareet. Pihassakin valko- ja sinivuokot ovat olleet kukassaan jo pitkän tovin.
Tällä hetkellä syövän suhteen kaikki on hyvin. Leikkaushaava ja koko operoitu alue on edelleen arka ja osittain tunnoton, mutta siihenkin jotenkin tottuu ja aluetta osaa varoa. Ensi viikolla tapaan psykologin tällä erää viimeisen kerran, joten sekin on omanlaisensa etappi.
Edelleen olen syvästi kiitollinen rakkaista ystävistä ja työyhteisöstä, jotka kannattelivat minua läpi viime syksyn ja talven. Syvin kiitollisuuden tunne on puolisoani kohtaan. Niin se on, että syvä kriisi voi erottaa tai syventää kaunista suhdetta entisestään. Onneksi meidän kohdallamme on tapahtunut tuo jälkimmäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti