JOULUKUU - Ihmeellinen vuosi takana

Mietiskelen välillä, millainen vuosi onkaan takana. Peilaan päiviä vastaaviin vuoden takaisiin. Milloin sain syöpädiagnoosin, milloin oli leikkaus, milloin alkoivat sädehoidot ja milloin tuuperruin kotona lattialle ja anafylaktisten shokkien jälkeen seurasi hoitojakso Peijaksessa.

Mietin myös, milloin aloin toipua. Fyysistesti varmasti jo leikkauksen ja hoitojen jälkeen, mutta henkisesti vasta sitten, kun kevät oli jo pitkällä. Vieläkään en ole entiselläni enkä tiedä, onko niin tarkoituskaan olla. Keho ei ole entisensä, mieli on ehkä jo samassa tahdissa kehon kanssa. Keholla ja mielellä kesti kauan saavuttaa yhteinen olemisen piste.

Pelkäänkö taudin uusimista, kun rintaan sattuu tai muuten tuntuu outoja kipuja? Joskus kyllä, mutta yritän aina ajatella, että pelon kyytiin en voi lähteä. Toisaalta tiedostan hyvin, että syöpäpeikko seuraa mukana koko elämäni. Sen kanssa on yritettävä elää sovussa, muuten käy elo raskaaksi. 

Ensimmäinen kontrolli jännitti yllättävän paljon. Asia, jonka huomaa vasta jälkeenpäin. Sen puolestaan huomaa päivittäin, että leikattu alue on edelleen todella kosketusarka ja kun harrastaa kilpatanssia, välillä sattuu viattomia törmäyksiä ja silloin on vain purtava hammasta ja jatkettava kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinkin lämmin asia kuin halaaminen vaatii kirjaimellisesti uudenlaista lähestymistapaa. Oman rakkaan tai rakkaan ystävän kanssa halailu on toispuoleista. Tai hyvä pyrkimys siihen ainakin on. Jos ystävä nappaa lujaan otteeseen ja nostaa ilmaan, on tarkoitus hyvä, mutta kipu kova.

Miten voin? Juuri nyt kaikki elämässä on hyvin. Ja silti jonkinlainen selittämätön haurauden verho kulkee mukana. Ehkä se liittyy juuri elämän epävarmuuteen ja yksittäisiin hetkiin, jotka voivat mullistaa kaiken. Paljon kysymyksiä, jotka yksi kerrallaan silloin tällöin leijailevat mieleen. En jää niihin kiinni, mutta ehkä ne kertovat omalla tavallaan siitä, että mieli tekee työtään. 

Onnellista uutta vuotta 2026.