Kuukauden
puolessa välissä 14.10. kalenterissani oli merkintä: Sairaanhoitajan
vastaanotto, Syöpäkeskus (rakennus 2), 4. krs, Haartmaninkatu 4.Niin monet
kerrat kalenterista on löytynyt sama osoite. Vain kerrokset ja
vastaanottohuoneet ovat vaihtuneet. Suurin osa käynneistä tapahtui
kellarikerroksessa, jossa sädehoitohuoneet ovat.
Ahdisti mennä
vastaanotolle, myönnän. Onnekseni sairaanhoitaja oli aivan ihana, empaattinen
ja ystävällinen ammattilainen. Juttelimme rauhassa tilanteesta, sain kysyä
rauhassa kaikki muistiin kirjaamani kysymykset mm. kivuista, väsymyksestä ja
ajoittaisesta surumielisyydestä. Hoitaja tarkisti rintani ja totesi, että on
todella kauniisti leikattu. Se on aina hienoa kuulla. Eihän minulla ole
vertailukohtaa. Hoitaja teki lähetteen toisen rinnan korjausleikkaukseen ja
siihen tulee kutsu sitten joskus. Ei ole kiireellinen asia.
Käyn läpi asioita viime vuoden vastaaviin ajankohtiin verraten. Tässä vaiheessa
vuosi sitten olin saanut diagnoosin, lokakuun alussa takana oli jo leikkaus.
Joka arkipäivä saadut sädehoidot alkoivat 13.11. ja päättyivät 3.12. isoon
helpotuksen itkuun. Saman tien mieli antoi periksi ja kuoppa oli syvä. Saman
tien alkoivat iho-oireet, jotka räjähtivät koko vartalon kattavaksi
ihottumaksi. Pyörryin itsenäisyyspäivänä ja siitä parin päivän päästä
uudelleen, jonka jälkeen jouduinkin shokkitilassa Peijakseen vajaaksi kolmeksi
vuorokaudeksi. Tuolla sairaalareissulla kuolemanpelko iski lujasti.
Verenpaineitani ei saatu kohoamaan ja koko keho oli voimakkaan allergiareaktion
vallassa. Pelotti paljon.
Tämän vuoden
aikana olen kuullut ainakin kolmen naisen sairastumisesta rintasyöpään. He
eivät ole itselleni tuttuja, mutta kuuluvat ystävien lähipiiriin.
Ajatukset ovat olleet todella vahvasti heidän luonaan ja samalla olen
todistanut sitä, miten eri tavoin me ihmiset suhtaudumme vakavaan
sairastumiseen. Tunnistan tapauksista myös omia tuntemuksiani ja jälkeenpäin
ymmärtämääni shokkitilaan, kun ainoa tunne oli hämmennys enkä saanut
sanoitettua tilannetta mitenkään.
Nyt on todettu, että syövästä ei näy jälkeäkään. Se on helpottava tieto. Mutta – se
ei poista sitä todellisuutta, että syöpäpeikko kulkee mukana koko loppuelämän.
Eikä asian käsittely ole vielä ohi. Sen ymmärrän. Mutta väsymyksestä
huolimatta, olen nyt paljon enemmän oma valoisa ja positiivinen itseni kuin
pitkään aikaan. Arki, rutiinit, harrastukset, ystävät ja puoliso ovat elämässä
kaikkein parasta ja arvokkainta. Ystävien kanssa kävimme myös juhlistamassa elämää jotakuinkin leikkauksen vuosipäivänä.
Edessä on
toivottavasti vuosi ilman syöpään liittyviä vastaanottoja tai labrakokeita.
Taudin sairastaneet kertovat, että kun kontrolliaika lähestyy, aihe aktivoituu.
Varmasti näin on. Syöpäaihe on muutenkin paljon esillä. Kun tämän sairauden on
omakohtaisesti kokenut, ei se mielestä minnekään katoa. Mutta
ehkäpä nyt olisi aika hieman kepeämmille askelille. Vaaleanpunainen rusetti
rinnassa! Pihallakin juuri vaaleanpunainen ruusu kukki pitkälle lokakuun puolelle. Juuri nyt kaikki on hyvin.
