2.2.2025
Työ on vihdoin imaissut mukaansa ja arki alkanut asettua uomiinsa. Paljon on vielä käyntejä labrassa ja lääkäreillä. Siinä mielessä yksikään viikko ei ole ollut vielä normaali. Tapasin Syöpäsairaalan lääkärin viime viikolla. Hänen statistiikkansa rintasyöpäpotilaiden selviytymisestä viiden ja kymmenen vuoden säteellä sai ajattelemaan, että ei tämä sairaus todellakaan ole mikään pieni juttu eikä siihen ajatukseen voi oikein tuudittautua, että tämä oli tässä ja nyt olen terve. Vaikkakin hormonilääkettä pohtiessaan hän oli sitä mieltä, että minut on nyt hoidettu terveeksi. Siihen on luottaminen. Anafylaktinen shokki aiheutti sen, että nyt mietitään ylipäätään hormonilääkkeen jatkamista tai sitä, mikä lääke olisi paras vaihtoehto. Nivelreumani aiheuttaa omat haasteensa ja nyt lisätiedon jälkeen hieman ihmettelen, miksi juuri tietty lääke minulle ylipäätään määrättiin. Vastaanotolle mennessäni olin sitä mieltä, että jonkin lääkkeen haluan, koska jos ei tule hormonilääkettä, sen puuttumisen teoreettinen vaikutus syövän uusimiseen on kolme prosenttia enemmän kuin mitä lääkkeen kanssa olisi. Käytännössä ei kuulemma mitään merkitystä, mutta nuo prosentit kuitenkin kaikuvat takaraivossa. Mutta - vastaanotolla kuunnellessani mahdollisia sivuvaikutuksia en ollut enää yhtään varma haluanko lääkkeen. Saa nähdä. Seuraava etappi on se, että menen Allergiasairaalaan testattavaksi. Josko shokkikohtaukselle saataisiin jokin selitys. Itse olen sitä mieltä, että rajun reaktion aiheutti sädehoito. Tätä mieltä on myös endokrinologi, jolla kävin kilpirauhasen vajaatoiminnan vuoksi. Allerginen ihoreaktio levisi rajusti hoidetun rinnan alueelta koko kehoon ja siihen se myös lopulta hiipui. Oliko mukana jotakin lisä-ärsykkeitä - sitä on vaikea selvittää.
Takaisin statistiikkaan. Lääkärillä oli jokin kansainvälisessä käytössä oleva ohjelma, johon naputeltiin potilaan tietoja kasvaimen koosta lähtien ja vertailtiin jatkohoitoa hormonilääkkeen kanssa tai ilman tai ylipäätään mahdollista syövän uusimisennustetta tai suoraan sanoen elossa olemisen ennustetta. Näin olin ymmärtävänäni. Jollakin tavalla karua, mutta myös silmiä avaavaa. Hoitohenkilökunta on poikkeuksetta vakuuttanut, että nyt olen terve ja varmasti tällä hetkellä niin onkin, mutta uusimisriski kieltämättä hieman pelottaa.
Koska töissä on kiire, päivät hujahtavat joutuisasti. Iltaisin olen pyrkinyt jaksamisen puitteissa liikkumaan ja vahvistamaan lihaksia. Päätetyöskentely on ihmiselle oikeasti ihan myrkkyä. Pitäisi muistaa useammin pitää taukoja. Onneksi tiedän maailman parhaan OMT-terapeutin, joka auttaa jumien kanssa. Viimeksi sain häneltä jopa apua kuulo-ongelmaan, joka on jo pidempään vaivannut. Ja se on jo selvää - vaiva kuin vaiva, ajatus karkaa syöpään. Että jos se kuitenkin on tehnyt enemmän pahojaan. Siksi ainakin toistaiseksi tuntuu tärkeältä selvittää kaikki epäilyttävät oireet niin pian kuin mahdollista. Onneksi siis ensi viikolla on kuulotutkimus.
Suurta iloa on tuonut se, että pääsimme noin vuoden tauon jälkeen takaisin tanssikilpaparketille ja kävimme hakemassa kaulaan pari hopeista mitalia Tampereelta. Tästä se taas lähtee!
.jpg)
Aloitin viime viikolla keskustelut psykologin kanssa. Sairaalapastorin kanssa käydyt keskustelut olivat erinomaisia ja sain niistä aina uutta ajateltavaa. Viimeksi puhuimme kuolemasta ja sen äärellä käymisestä. Shokki järkytti enemmän kuin syöpä. Siihen liittyen kaikki tapahtui niin nopeasti ja yhtäkkiä olin kirjaimellisesti täysin toisten ihmisten armoilla ja muistan miettineeni sairaalassa, että nyt voi oikeasti käydä huonosti. Näin jälkeenpäin kuvailen, että kävin reunalla. Kuoleman reunalla. Ehkä niin rajusta tilanteesta ei oikeasti ollut kyse, mutta sellaista mieli mietti, kun tilanne ei lähtenyt kohentumaan ja lopulta kotiinpaluuta piti vain kokeilla ja toivoa parasta.
Todellinen perehtyminen työtehtäviin on nyt käynnissä ja kaikki on sujunut hyvin. Pientä stressiä on, mutta aika hyvin ja nopeasti saan sen suhteutettua tähän elämään. Keveyttä ja iloa tuo se, että huumori ja nauru ovat palanneet takaisin. Niitä olen kaivannut ja ne ovat varma merkki siitä, että myös mielen tervehtyminen on alkanut. Tapasin viime viikolla psykologin ensimmäisen kerran ja olen erittäin onnellinen siitä, että hänen kanssaan synkkasi erinomaisesti. Oli helppo puhua, kyynelehtiä ja peilailla ajatuksiani hänen kysymyksiinsä. Surua on paljon sisällä kaikesta hyvästä olosta huolimatta. Pikku hiljaa uskallan sen antaa tulla pintaan. Niin on hyvä.
