TAMMIKUU 2025 - toiveikkaampana uuteen vuoteen

7.1.2025 

Peilissä näkyy edelleen väsynyt, ei kovin terveen näköinen ihminen. Itse aiheutetut työpaineet ovat kovat. Onneksi puoliso rauhoittelee ja toppuuttelee. Samoin kollegat. Omat vaatimukset ovat liian korkealla. Pitäisi olla valmis tekijä heti kaiken tämän mielen räjäyttäneen syksyn keskellä. Tajuan itsekin, että on vain pakko malttaa ja oppia vähitellen vaihe vaiheelta. Löydän laput, johon sädehoitokerrat on merkitty. Jokaisen kohdan edessä on ruksi: suoritettu. Siltä koko syksy on tuntunutkin - suorittamiselta.

Syöpäsairaalasta soitetaan. Aiheena anafylaktinen shokki ja mahdollisesti sen yhteys hormonilääkkeeseen. Päätetään, että lääke pidetään toistaiseksi vielä tauolla ja saan kutsun sairaalaan jatkopohdintoja varten.  Selitän lääkärille, miten syöpä löytyi ja että epäilen vahvasti shokin johtuneen enemmänkin sädehoidosta ja hirmuisesta stressin laukeamisesta hoitojen päättymisen jälkeen. Allergiatestit ovat vasta maaliskuussa, joten ne eivät tuo valaistusta vielä tässä vaiheessa. Vatsakipujenkin selvittely jatkuu. Melkein heti puhelun jälkeen kännykkään kilahtaa tieto vastaanottoajasta ja lähete labrakokeisiin.

Loppiaisen aikaan itkua taas tulee. Itken jo sitäkin, että olen koko ajan niin surullinen, ärtynyt, enkä jaksa jutella. Siitä varsinkin on huono mieli, että ärsyynnyn niin helposti. Ei ole normaalia minulle ja puoliso on viimeinen henkilö, jolle on syytä äksyillä. Mutta - puoliso jaksaa lohduttaa. Toivon niin kovasti, että elämä alkaisi pian näyttää valoisammalta. On todella vaikea selittää näitä tuntemuksia ja on melkein syyllinen olo, kun mieli ei kevene. Nythän kaikki on jo periaatteessa hyvin. Psyyke vain raahaa perässä. Ja sehän vaikuttaa koko elämään, jaksamiseen, olemiseen. Onneksi tänään alkoivat tanssitreenit. Oli mukava nähdä tanssikavereita ja nollata pää. Muuta ei voi ajatella, kun keskittyy tanssin tekniikkaan ja tekemiseen. Kaiken lisäksi vetäisimme parhaan tangon ikinä! Hyvä me.


9.1.2025

Ostopeniaa eli luiden lievää haurastumista

No niin, tänään saapui HUS:lta kirje Maisa-järjestelmään luettavaksi. Luuntiheysmittauksesta on lausuttu, että minulla on todettu osteopeniaa eli luiden lievää haurastumista. Luuntiheys on alentunut, mutta ei varsinaista osteoporoosia. Murtumariskiä voi lisätä 65 vuoden ikä (ei), pitkäaikainen kortisonilääkitys (pumpattu kyllä kerralla nainen täyteen Peijaksessa), tupakointi & runsas alkoholinkäyttö (puoliso käski lopettaa juopottelun ja tupakan sauhuttelun 😏. Selvennettäköön, että en juo enkä polta.), hento rakenne (no, ehkä) ja tietyt sairaudet, kuten nivelreuma (kyllä).

Liikkua pitää ja harjoittaa lihaksia. Niinpä. Aina, kun pääsen vauhtiin, tulee jokin iso terveysongelma ja jo pikkuisen pintaan pyrkineet hauis- ja vatsalihakset kuihtuvat pois. Tätä on jatkunut ties kuinka monta kuukautta ja vuotta. Liikuntalajeiksi suositellaan  esim. tanssia. Hyvä uutinen! Pian olisi taas tarkoitus startata kilpaparketille. KOP-KOP-KOP!

Takana pitkiä työpäiviä. Onneksi töitä voi hoitaa etänä. Niin ihania kuin työkaverit ovatkin, kotona on helpompi keskittyä ja opetella uusia tehtäviä. Kaikki lohduttavat, että kyllä nämä hommelit pian rutiiniksi muuttuvat. Toivotaan niin!

JOULUKUU 2024 - hoidot päättyvät, anafylaktinen shokki

3.12.2024

Viimeinen sädehoitokerta. Puoliso mukana. Murrun hoidon jälkeen aivan täysin. Oli vaikeaa pysyä hoidon ajan paikallaan, kyyneleet valuivat, vaikka päässä ei liikkunut yhtään selkeää ajatusta. Hoitaja sanoi, että nyt kun lähdet tästä, ajattelet, että olet terve nainen. Hän myös kysyi, miten aion juhlistaa tilannetta. En osannut vastata muuta kuin, että ensimmäiseksi mennään kahville. Myöhemmin ajattelin, että juhlin rakastamalla tätä elämää. Vielä myöhemmin ajattelen, että mitä juhlimisen aihetta tässä tilanteessa oikeastaan on? Olen aivan rikki, käynyt läpi rankat hoidot, pääni on aivan sumuinen ja fyysisesti tuntuu kuin olisin rääkännyt itseni äärirajoille. Hoitohuoneen ovesta ulos astuessani repeän itkuun ja olen valtavan kiitollinen siitä, että puolisoni ottaa minut syliinsä. Totean sen olevan nyt ohi. Ostamme kahvit ja syömme munkkipossun puoliksi. Syöpäsairaalan kahvilassa. Jokaisessa käänteessä olemme juoneet kahvit. Niin nytkin.

Viimeisen hoidon jälkeen huomaan hoidetulla alueella pientä punoitusta ja kutisevaa ihottumaa. Hoitaja on kuitenkin todennut, että haava on siisti.

5.12.2024

Työkaverit kysyvät vointia ja ovat selkeästi huolissaan. Olen hirveän stressaantunut siitä, että perehdytykseni ei ole edennyt suunnitellusti enkä hallitse vielä työtehtäviä. He kehottavat keskittymään nyt toipumiseen. Erittäin paikkansa pitäviä kehotuksia. Itku tulee. Ajattelen kuitenkin stressaantuvani vielä enemmän, jos en puske töitä täysillä. Silkkaa hölmöyttä. Kerron, että tuleva itsenäisyyspäiväviikonloppu tuo taukoa ja lepoa. Kuinka väärässä olenkaan. Vielä samana päivänä hakeudun yksityiselle iho- ja allergialääkärille. Hoidetun rinnan iho on alkanut oireilla enemmän ja nokkosihottuman tyyppinen reaktio on levinnyt laajemmalle alueelle. Lääkärin mielestä ei ole nokkosihottumaa, hän määrää antihistamiinia ja tarvittaessa kortisonivoidetta reilusti. Päivän aikana kutiseva, punainen ihottuma leviää entisestään. Levitän kortisonivoidetta reippaasti ja parin tunnin päästä pesen sen pois voimakkaan huonovointisuuden vuoksi.

6.12.2024

Itsenäisyyspäivänä huono olo jatkuu, ihottuma on levinnyt kauttaaltaan koko kehoon, menetän hetkeksi tajuntani ja puolisoni lähtee viemään minua Peijakseen. Pääsen nopeasti sisään ja joudun tiputukseen. Kortisonia tiputetaan suoraan suoneen ja olen päivystyksessä neljä tuntia. Seuraavana päivänä ihottuma on hieman rauhoittunut.

8.12.2024

Edellisenä iltana alkoi järjen vievä kutina ja aamulla ihottuma on peittänyt koko vartalon. Nousen sängystä, en pysy pystyssä. Lepään tovin jalat tyynyn päällä. Nousen, otan muutaman askeleen ja istun rappujen yläpäähän ennen kuin lähden laskeutumaan alas. Pääsen keittiöön asti ja tajuan, että silmissä hämärtää. Siirryn sohvalle ja tovin päästä wc:hen. Sieltä poistumisen jälkeen en muista mitään. Kaadun onneksi lähes paikoilleni tupsahtaen lattialle, lyön vain poskeni kevyesti lattiaan. On suuri onni, että puolisoni on tullut juuri alas. Hän ei edes kuule kaatumistani vaan näkee minut lattialle tuupertuneena. Allerginen reaktio on noussut kasvoihin, huulet ja silmät ovat turvonneet - onneksi kurkku ei, vaikka puhuminen on vaikeaa. Olen kuulemma pohtinut omalla autolla Peijakseen lähtemistä, mutta puoliso soittaa hätänumeroon ja ambulanssi saapuu suhteellisen nopeasti. Puolisoa ohjeistetaan pitämään minut hereillä. Hoitajien saavuttua muistan hämärästi puhuneeni puhelimessa lääkärin kanssa, mutta puhelun sisällöstä minulla ei ole mitään tietoa. Ambulanssissa konsultoidaan lääkäriä, pistetäänkö adrenaliinia vai ei? Suolaliuos ainakin laitetaan saman tien. En muista muuta. Yritän vain pitää silmät auki.

Peijaksen päivystyksen ensimmäisestä pisteestä en muista paljoa. Jälkeen päin mieleeni nousee, että naishoitaja sanoi sitkeästi ylireippaalle, savoa vääntävälle mieshoitajalle, että hän tekee tarvittavat toimet (mm. katetri). Olen jälkeenpäin naishoitajalle kiitollinen. Kortisonia kaiketi laitettiin menemään heti ja valvontayksikköön siirtämisen jälkeen myös kahteen kertaan adrenaliinia. Verenpaineeni olivat hälyttävän matalat (79/41)eikä niitä saatu nousemaan edes adrenaliinilla. Tähän asti olen ajatellut, että matala verenpaine on hyvä. Liian matala verenpaine alkaa todella pelottaa ja tilanne tuntuu haastavalta. Diagnoosi: anafylaktinen shokki.

Makaan käytännössä kaksi vuorokautta paikoillani. Minua ei uskalleta nostaa pystyyn. Ainoastaan aterioinnin ajaksi sängynpääty nostetaan korkeammalle. Kanyyleja on lopulta kolme. En ole edes tiennyt, mitä kaikkea laskimoverisuonesta voidaan seurata. Tosin siihen kanyylin asentaminen ei ilmeisesti onnistu hyvin. Laitteet hälyttävät tuon tuosta. Lopulta yöhoitaja tuumaa, että perinteinen verenpaineen mittaus mansetilla on luotettavampi. Hän kuitenkin jaksaa tunnollisesti reagoida jokaiseen piippaukseen. Letkua, piuhaa ja mittaria on kehossa ja kehon ulkopuolella enemmän kuin huippu-urheilijoilla testeissään. Arvostus sairaanhoitohenkilöstöä kohtaan nousee kohisten vajaan kolmen vuorokauden aikana. Olen kirjaimellisesti heidän silmiensä alla koko sairaalassaoloajan. Toisena yönä saan jo nukuttuakin. Välillä havaitsen yöhoitajamiehen hääräävän ympärilläni. Luotan lähes kirjaimellisesti henkeni hänen ja muiden hoitajien käsiin. Potilaat vaihtuvat valvontayksikössä ja väistämättä me potilaat kuulemme kirjavia tarinoita ja ihmiskohtaloita. Toisena päivänä hiukseni ovat jo niin likaiset, että pyydän puolisoa tuomaan kuivashampoota. Ei ole moisesta kokemusta, mutta olen valmis kokeilemaan mitä tahansa. Ihana hoitaja innostuu leikkimään kampaajaa kanssamme ja tuoksutonta kuivashampoota suihkutellaan päähäni ehkä enemmän kuin tarpeeksi. Lopputulos - kuin hetkessä harmaantuneet hiukset. 

Seuraavana päivänä toinen ihana hoitaja sitoo hiukseni ylös kanttinauharusetilla. Suloinen ele. Joudun selittämään yöhoitajalle, että en ole harmaantunut yhden yön aikana, vaikka aineksia siihen kyllä olisi. 

10.12.2024

Verenpaineet saadaan nostettua sen verran normaalille tasolle, että minut uskalletaan kotiuttaa. Sairauslomaa kirjoitetaan vajaa viikko ja toivon pääseväni seuraavan viikon alussa töihin. Kotiin lähteminen hieman pelottaa. Lääkärikin toteaa, että nyt ei voida muuta kuin kokeilla, miten kotiutuminen onnistuu. Puoliso saa järjestettyä lopun viikon etätyöksi. Hän noutaa minut sairaalasta ja vaikka olo on hutera, kotiin pääseminen tuntuu hyvältä.

11.12.2024 

Työterveyslääkärin vastaanotto. Kertaamme kaiken tapahtuneen ja hän on vilpittömästi pahoillaan siitä, mitä kaikkea olen joutunut käymään läpi. Puoliso on osan aikaa mukana vastaanotolla. Lääkärini on hoitanut minua vuosien ajan, joten on helpottavaa puhua asioista siten, ettei kaikkea tarvitse aloittaa alusta. Kerron, miten vaikealta hoidot alkoivat tuntua puolessa välissä ja miten raskaalta oman kehon katsominen peilistä tuntuu. Hän tarkistaa haavan ja toteaa vilpittömästi, että hän ei ole koskaan nähnyt kauniimmin leikattua ja parantunutta rintaa. Se tuntuu hyvältä. Ihmeellistä kyllä, suhtautumiseni muuttuneeseen kehooni helpottuu. Urhoollinen pikku kehoni, paljon kokenut ja kestänyt. 

15.12.2024

On sunnuntai ja työt pitäisi aloittaa seuraavana päivänä. Ymmärrän, etten ole työkykyinen. Aivosumu kuvastaa hyvin pään tilannetta. Lisäksi kärsin erinäisistä epämääräisistä oireista. Koko ajan huimaa, väsyttää niin, ettei mikään uni riitä, keho tärisee sisäisesti, päätä särkee, heikottaa. Saan varattua ajan lääkärille ja kirjoitan lapulle ylös kaikki oireeni. Lääkärillä on aikaa kuunnella, kun taustoitan tilannetta. Lopputulema on se, että kehoni on hoitojen ja shokkien jäljiltä aivan sekaisin: System Error. Hän määrää saman tien sairauslomaa jouluaatonaattoon asti. 

16.12.2024

Olen stressannut töiden takia aivan liikaa ja olen pettynyt siihen, miten koville on ottanut, että päästää irti työpaineista. Olen ne täysin itse aiheuttanut enkä ole antanut periksi. Nyt ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Ymmärrän, että minun on pakko antaa aikaa toipumiselle. Mieleni alkaa vasta nyt murtua kunnolla. Itkun hetket ovat lohduttomia, mutta vähitellen hirvittävä suru alkaa päästä ulos. Olen yhteydessä Syöpäsairaalaan ja pyydä lähetteen psykososiaaliseen yksikköön, jotta saisin sieltä  keskusteluapua, jota syöpäpotilaille on tarjolla. Tässä kohtaa systeemi on rikki. Koska sädehoitoni on jo päättyneet, lähetettä ei voida enää kirjoittaa. Koko hoitoajan takaraivossani on ollut ajatus siitä, että kun selviän hoidoista, haen apua, jotta jaksan psyykkisesti. Hoitojen aikana siihen ei ollut voimia. Menin vain ohjelmoidusti hoitokerrasta toiseen. Tilanne tuntuu hurjalta ja kurjalta. Veikkaan, että nimenomaan tässä kohtaa hoitopolkua monen muunkin syöpäpotilaan mieli järkkyy.

18.12.2024

On löydettävä apua jostakin. Kaivan esiin aiemmin sairaalasta keräämäni esitteet ja alan lukea Selviytyjän matkaopasta. Koskettaa.

Löydän Syöpäyhdistyksen syöpähoitajan yhteystiedot ja muistan, että Meilahdessa työskentelevä ystäväni oli suositellut Syöpäsairaalan sairaalapappia. Saan yhteyden kumpaankin ja syöpähoitajalle aika järjestyy jo seuraavalle päivälle, sairaalapapille sitä seuraavalle. Ihmeellistä. Syöpäyhdistyksessä on valtavan ystävällinen henkilökunta ja juttelemme tunnin ajan tilanteestani. Tuntuu turvalliselta, että viestiini reagoitiin niin nopeasti. Mielen purkaminen helpottaa ja saan tietoa mahdollisista vertaistukiryhmistä ja muusta keskusteluavusta. Mukaani saan vielä esitteitä ja niille kangaskassin.

19.12.2024

Sairaalapastori. Tolkun nainen. Rehellistä puhetta puolin ja toisin. Mieli vapautuu. Voin suoraan kertoa pastorille, että jos joku vielä sanoo minulle, että jokaiselle annetaan taakkaa niin paljon kannettavakseen kuin sitä jaksaa kantaa, tirvaisen nenään. Tai että minun pitäisi nyt olla kiitollinen. Mistä? Syövästä? Toki olen kiitollinen siitä, että selvisin. Ja varsinkin puolisostani ja ystävistäni olen kiitollinen. Suurimmaksi osaksi olen tavattoman surullinen, ihmeissäni ja hämmentynyt. Koko syöpä on ollut mieltä perustavanlaatuisesti järisyttävä tapahtuma, jota ei voi hahmottaa ja josta ei saa otetta. Täyttä hähmäisyyttä koko syöpäinen syksy. Myös pastorin kanssa sovimme uuden tapaamisen. Huomaan, että oloni on keventynyt hänen kanssaan juteltuani.

21.12.2024

Ensimmäinen päivä anafylaktisen shokin jälkeen, kun sanon, että olo alkaa kääntyä parempaan suuntaan. Myös ihottuma on asettunut ja pientä syheröä on enää hoidetun rinnan alueella. Uskallan vähitellen käydä saunassa ilman kylmähaudetta rinnan päällä. Mielen raskauden tunnen edelleen.

22.12.2024

Sielunkumppaniystävien kanssa Karkkilassa jouluretkellä. Karkkilan joulumarkkinoilla satoi vettä, mutta onneksi Kino Laikan rakennuksessa oli putiikkeja ja ravintola auki. Vaikka sää oli kurja, mieli pysyi lämpimänä. Ystävät tekevät ihmiselle hyvää.

23.12.2024

Tampere ja Tallipihan joulu sekä lounastreffit ystävättären kanssa. On suuri joukko läheisiä ystäviä, jotka omalla tukemisellaan ovat pitäneet minut pystyssä. Heidän näkemisensä tuntuu nyt tärkeältä ja arvokkaalta. Jaksan ihmetellä, miten paljon heitä elämässämme onkaan. He kaikki ovat tukeneet ja kannatelleet, tsempanneet ja jaksaneet kysyä sekä omaa että puolisoni vointia. Olen saanut aivan uskomattoman paljon heistä voimaa. Siksipä Tampereellakin oli ilo istua useampi tunti lounaalla rakkaan, pitkäaikaisen ystävän kanssa. Meinaa mennä ohi koko Tallipihan joulu!

25.12.2024

Joulun aika sujui rauhallisesti. Joulupäivänä lähdimme happihyppelylle Helsingin keskustaan, koska kävelykadut pysyvät siellä sulina eikä ole pelkoa liukastelusta. Kieltämättä valkoinen maa olisi tuonut joulutunnelmaa valoilla koristeltuun keskustaan. Liikkeellä oli lähinnä turisteja. 

Peilistä katsoo edelleen väsyneen näköinen nainen, jolla on tummat silmäpussit. Väsymys on henkistä. Puoliso kannustaa puhumaan, mutta minulla ei ole oikein sanoja. On vain niin kovin apea mieli ja olen pahoillani siitä, että en jaksa olla normaali itseni. Hän ymmärtää kyllä, mutta itsestä tuntuu pahalta. Tätä on jatkunut jo niin kauan. Siltä itsestä tuntuu.

27.12.2024

Joulun aikaan on paljon hetkiä, jolloin on hyvä mieli apeudesta huolimatta. Koti on tunnelmallinen ja teemme oman näköisemme joulun ilman hössöttämistä ja stressaamista. Pääasia on, että saamme rauhoittua ja levätä. Heti joulun jälkeen teemme vielä jouluretken Lahteen ja Heinolaan. Joulukuisessa Heinolassa ihastelemme mahtavan kokoisia kuusia, joiden oksille ripustetaan valot joulun aikaan. Myös rannan kävelyreitillä sai kävellä valoverhon alla. 

31.12.2024

Vuosi vaihtuu ja toivomme tulevasta vuodesta kirjaimellisesti parempaa. Käymme Vantaalla katsomassa kaupungin järjestämän ilotulitusnäytöksen. On mukavaan aikaan jo klo 20, joten ei tarvitse yötä myöten tähystellä taivaalle. 

Syöpä on aiheuttanut sen, että viikon kestäneet vatsakivut pelottavat. Vaikka asioiden ennalta sureminen tai pelkääminen ei kuulu tapoihin, nyt ensimmäinen ajatus on se, onko syöpä levinnyt. Pian käy selville, että ei ole. Syy kipuihin ei selviä. Peijaksessa vierähtää tammikuun ensimmäinen perjantai-ilta ja lääkäri mm. kysyy, onko ollut stressiä. Onhan tässä.

MARRASKUU 2024 - mielen murtumia, sädehoidot

2.11.2024

Päivän suurin päätös on se, jaksanko lähteä ulos syömään vai jatkanko nukkumista iltapäivätorkkujen jälkeen. Päätän jaksaa. Käymme samalla kaupassa ja vielä pienen pienellä happihyppelylläkin. Mieli on hieman parempi. Jospa tauti vähitellen taittuisi. Ärsyttää syödä antibioottikuureja, mutta samaan aikaan tiedän, että muu ei auta.

3.11.2024

Olo kääntyy vähitellen parempaan suuntaan. Kahden kuukauden liikkumattomuus. Vähäisetkin lihakset kadonneet, olo vetämätön. Käymme Haltiassa Vuoden luotokuvat -näyttelyssä. Se piristää.

4.11.2024

Lääkärin vastaanotto, Sädehoito-osasto, Syöpäkeskus. Puoliso tulee mukaan vastaanotolle. En välttämättä muista kaikkea, mitä kerrotaan. Käymme lääkärin kanssa läpi tulevat sädehoidot, lääkitykset, mahdolliset oireet jne. Sairauslomaa kirjoitetaan taas koko sädehoitojakson ajaksi. Kysyn, voinko käydä töissä, jos jaksan. En millään haluaisi olla taas poissa kolmea viikkoa, kun perehdytys on edelleen käynnissä. Syövän sairastanut kollega on kertonut, että hän jaksoi hyvin käydä töissä hoitojen aikana. Päätän toimia samoin.

Ystävät-päivitys:
Heippa, kaikki! Kävimme tänään kuulemassa tarkemmat jatkohoitosuunnitelmat. Tapaamisen lopuksi ystävällinen lääkäri sanoi, että nyt leikkauksen jälkeen ollaan syövän suhteen jo lähellä nollapistettä eli tilanne on hyvä. Huomenna viipalekuvataan hoidettava alue ja tatuoidaan pienet pisteet, joiden avulla hoito kohdistetaan. Tatuointejakin ihminen saa tässä kaiken ohessa. Sädehoidot alkavat 13.11. ja jatkuvat joka arkipäivä kolmen viikon ajan. Suurin oire saattaa olla väsymys ja ihoärtymys. Hormonihoidon ei pitäisi aiheuttaa juurikaan oireita. Ehkä alussa hieman ärtyisyyttä (tsemppiä siippa!). Viime viikko meni hengitystieinfektiota ja poskiontelotulehdusta potiessa. Antibioottikuuri on päällä ja tänään ensimmäinen suhteellisen normaalin oloinen päivä. Odotan kovasti, että vihdoin pääsen töihin. Ja liikkumaan! 

Tässä viestissä tatuointi herätti eniten tarttumapintaa ja ystävien kommentteja:
- Toivottavasti saat kivat tatuoinnit! 
- Tatuointi - ja vielä tuossa iässä! :)
- Hah, eihän sitä tiedä, vaikka vielä villiintyisi tatuoinneista. Tribaalit ja ruusut ja mitä näitä nyt on.
- Ooh, tatska! Ajattelin, että sulle sopisi pieni kukka rintaan.

- Kyllä prätkämimmillä tatskoja pitää olla"

5.11.2024

Tatuoinnit. Simulointi 1-TT tai simulointi 3-TT. Jälleen uusia termejä. Rinnan alueelle tatuoidaan kolme pientä, mustaa pistettä. Niiden avulla sädehoito saadaan kohdennettua täsmällisesti oikeaan kohtaan.

13.11.2024

Sädehoidot alkavat. Puoliso on onneksi mukana suunnistamassa. Ilmoittautumisen jälkeen olen jo kolmannella askeleella eksyksissä. Ei sinällään yllättävää. En vielä tiedä, että eksymisongelmaan löytyy pian sympaattinen apu. Sädehoidot ovat välillä vanhalla puolella ja välillä uudella. Sikin sokin menevien käytävien hahmottamiseen menee oma aikansa, mutta usein infopisteessä sattuu olemaan sama ystävällinen mieshenkilö, joka viittilöi jo kauempaa, että tänne päin ja tästä tuohon suuntaan. Lämmittää mieltä. 

On ensimmäinen kerta, kun minut kutsutaan sisään sädehoitohuoneeseen. Riisun ylävartalon paljaaksi ja kävelen sädehoitolaitteen luo. Soljahdan oikeaan asentoon kertaheitolla, joten ennakkoon varoiteltua asennon säätämistä ei tarvita. Hoitajien empaattisuus herkistää. Edessä on kolmen viikon jakso, jonka aikana kävelen samaan yksikköön jokaisena arkipäivänä. Saan listan aikataulusta. 15 käynnin jälkeen hoidot tulevat olemaan ohi. 

Puolisolla on ollut hirmuiset hammaskivut ja vihdoin kipuileva hammas poistetaan. Ei ole ollut helppoa seurata vierestä. 

16.11.2024

Elämme marraskuun puolta väliä ja talvi uhkaa oikeasti vihdoin tulla. Piha on haravoimatta ja puutarhahommat tekemättä. Syksy on mennyt monin eri tavoin sairastaessa ja lisäksi puolison hammasongelman selvittely otti oman aikansa. Yritän hieman haravoida, leikkaushaava ei tykkää. Kutsumme ystäviä happihyppelylle pihatalkoisiin ja liikutun siitä, että ratsuväki lupaa saapua avuksemme päivän varoitusajalla. Tamperetta, Poria ja Hinnerjokea myöten tsempataan talkooväkeä. 

17.11.2024

Puutarhatalkoot. Pop up -kahvila pystytetään pihalle ja reilun tunnin jälkeen pihan neulaspeitto ja oravien käpylounassilppu on haravoitu ja pakattu pusseihin. Jokainen apukäsi on tarpeen. Itse häärään tarjoilujen ja ohjeistusten kanssa sen verran kuin jaksan. 

22.11.2024

Lumi sataa vajaan viikon päästä talkoista. Piha on valkoinen ja vain pihalle unohtunut grilli kertoo menneestä kesästä.

On ensimmäinen henkisesti todella raskas päivä. Suru nousee pintaan pieninä puroina, muutamina kyyneleinä. Syöpäsairaalaan meneminen on alkanut puolessa välissä hoitoja tuntua todella raskaalta ja herkistävältä. Olen tähän asti kulkenut täysin ohjelmoidusta hoitopolkua eteenpäin tietäen jokaisen päivän, kellonajan ja kunkin sairaalassa käynnin tarkoituksen. Autopilotilla - sellaiselta tuntuu. En osaa selittää, miksi hoitoihin meneminen alkoi tuntua vähitellen niin raskaalta. Ehkä mieli alkoi ymmärtää, että pahin on takana ja nyt olisi aika käsitellä vähitellen syövän, leikkauksen ja hoitojen  aiheuttamaa psyykkistä kuormaa. Mielen panssari alkaa rakoilla. Myös leikatun rinnan näkeminen tekee välillä pahaa. Marraskuun harmaus ja loska korostavat tämän ajanjakson raskautta. Jatkan työssä käymistä ja venytän työpäiviä, jotta saan kuitattua hoidoissa kuluvan työajan. Voimat hiipuvat ja ymmärrän jälkeenpäin, että viimeistään tässä kohtaa sairauslomalle olisi pitänyt jäädä. Olisi pitänyt ymmärtää paremmin oma tilanne.

23.11.2024

Oma tanssiminen ei vielä juurikaan onnistu, mutta lupaudumme tanssiseuramme järjestämiin kisoihin talkooavuksi. Kaikki tekeminen piristää, toki myös väsyttää. Illalla piipahdan vielä läheisen ystävän synttäreillä. Näen samalla entisiä kollegoita. Pelkään, miten pysyn kasassa, kun he kysyvät kuulumisiani. Muutenkin huomaan, etten ole vielä small talk -kunnossa. Olen todella huono teeskentelemään ja sosiaalinen tilanne on haastava, vaikka synttärisankaritar onkin minulle kovin läheinen.

24.11.2024

On hyviäkin hetkiä onneksi paljon. Lumi ja kuulas aurinkokeli piristävät mieltä ja ulkoilu tuntuu mukavalta. Ilma raikastaa keuhkot ja luonto on erityisen kaunis. Olen tämän matkan varrella yrittänyt kirjoittaa muistiin tuntemuksiani. Edelleen mielentilaani kuvaavat sanat ovat vähissä. Outo tasaisuus, hetken kestävät surun hetket, enemmän häkeltynyt kuin murtunut. Ei onnellinen, mutta onnekas. Eikä ainakaan kiitollinen tästä sairaudesta. Kiitollinen kyllä puolisosta, ystävistä, veljestä, elämästä, tanssista, kodista, keskusteluista vertaistukikollegoiden kanssa. Ja kiitollinen etenkin niistä keskusteluista, joita olen voinut käydä pitkäaikaisimpien ystävieni kanssa - suoraan ja rehellisesti, välillä itkien. Ne ovat antaneet voimaa.

LOKAKUU 2024 - leikkaus

1.10.2024

Leikkauspäivä. Kiitän kaikkia maailman jumalia ja hyvän haltijoita puolisostani. Tiedän, että hän tekee kaikkensa, jotta pysyn ehjänä. Olemme kokeneet yhdessä ihmeellisiä seikkailuja, mutta myös suurta surua. Kaikki koettu on hitsannut meidät tiiviiksi tiimiksi. Olen elänyt puolisoni rinnalla elämäni ehjimmät vuodet.

Puolisoni on vielä mukana, kun käymme hoitajan kanssa läpi tulevan operaation. Oletettavasti leikkaus on ohi jo puolilta päivin. Kun puoliso lähtee kotiin, kaikki tuntuu pelottavammalta.

Klo 9.20 saan vielä viestin:
- Olet rakas! Kaikki menee hyvin.
- Ja sinä myös, kaikista rakkain.

Vaatteiden vaihtamisen jälkeen noin klo 9.30 siirryn leikkaussaliin. Alkaa leikkausalueen putsaaminen, letkujen, piuhojen ja laitteiden asentaminen. Olen antanut luvan siihen, että opiskelijat voivat seurata leikkausta. En tiedä, onko heitä salissa, mutta epäonnisten kanyylin asentamisten jälkeen päätän, että tästä eteenpäin suoniini saa asentaa kanyylin vain ja ainoastaan kokenut anestesialääkäri. Nuorehko naislääkäri esittelee itsensä, kokeneempi kollega ohjeistaa häntä ja poistuu käymään toisessa salissa. Noin vartin päästä hän tulee takaisin. Kanyyli ei ole edelleenkään paikallaan, itken hysteerisesti kivusta ja pelosta. Kanyylin laittaminen ei onnistu ja lääkäri satuttaa minua kerta toisensa jälkeen niin lujaa, että itkusta ei tahdo tulla loppua. Pelkään aina kipua. Aistin, että lääkäri hermostuu itseensä, salihenkilökunta hermostuu hieman ja yksi hoitajista kysyy minulta, miksi itken niin kovasti. Koska kipu - SATTUU! Kokematon anestesialääkäri on siirtymässä jo toiseen käteen, kun kokenut kollega saapuu takaisin ja ihmettelee tilannetta. Hän laskee käteni alas, napauttaa kämmenen päältä suonta muutaman kerran ja tuikkaa kanyylineulan paikoilleen. Taivaan tähden, että olen hänelle kiitollinen! Leikkauksen alkamisaika on varmasti jo ohitettu. Toivottavasti kenenkään leikkausta ei jouduta perumaan.

HERÄTYS!
Jos en olisi niin kertakaikkisen pökkyrässä ja olisin armeijan käynyt, olisin varmasti pinkaissut punkasta yhdellä loikalla asentoon. Hoitajan kuuluva komento iskee tajuntaan. Ymmärrän, että leikkaus on ohi. Nukutuksesta herääminen on aina todella hämyinen hetki eikä mistään muista mitään. Tajuan kuitenkin, että kokenut anestesialääkäri kiertää tarkkailuhuoneessa ja soperran hänelle:
- Kiitos, että laitoit sen kanyylin.
- Kiitos. Joskus käy näin, ettei suonta löydy, hän vastaa.

Tekisi mieli käydä keskustelu siitä, miten kauan lääkäri voi yrittää kanyylin asentamista ja tuottaa turhaa kipua. Palautetta menemään, päätän.

Jossakin kohtaa pääsen omaan pikku lasikoppiyksiööni, jonka ympärillä on verhot. Saan kännykän. Soitan puolisolleni ja sovimme, että laitan viestin, kun hän voi tulla katsomaan. Tajuan, että olen melkoisessa lääkepöllyssä, mutta hoipertelen omin jaloin wc:hen. Hoitaja onneksi seuraa varjona perässä. Ymmärrän oman hataruuteni ja ihmettelen mielessäni, miten he voivat antaa minun kävellä yksin! Oletan, että kävelen tyhjän tarkkailuhuoneen läpi wc-tiloihin ja näky on jotenkin elokuvamainen. Tyhjiä sänkyjä vieri vieressä, toimistotuoleja ja -pöytiä, tietokoneita, joissa pyörivät vain näytönsäästäjät, hämärä valaistus. Missä potilaat, missä hoitajat, mitä resurssien vajaakäyttöä? Ymmärrän pian, että todellakin, tilaa varmaankin käytetään leikkausten jälkeiseen tarkkailuun ja suurin osa potilaista pääsee kotiin jo saman päivän aikana.

Meillä on toisen potilaan kanssa sama rytmi. Hoidamme ilta- ja aamutoimet samoihin aikoihin, vuorotellen jonotellen ainoaan wc:hen. Hän on iäkkäämpi, tavattoman lempeän oloinen nainen vaaleanpunaisine pipoineen. Pelkät katseet kertovat, että ymmärrämme toistemme tilanteen.

Koko leikkauspäivän ajan minulla on hirveä nälkä. Saan onneksi iltapäiväkolmen aikoihin keittoa ja leipää. Viereisen lasikopin nainen sanoo hoitajalle, että hän ei halua leipää. Kuulemma syö vähän, vaikka onkin niin isokokoinen. Minä sanon hoitajalle, että minulla on hirveä nälkä. Tänne kaikki, mitä on tarjolla. Saan ennen iltapalaa vielä ylimääräisen välipalan. Sämpylät, mehut, jogurtit ja rahkat täyttävät pienen sairaalapöytäni. Buffa a la Hospital.

Puolisoni tulee neljän aikaan ja muistaakseni hoitaja saattaa minut hänen luokseen. Saamme käyttöömme oman huoneen ja luvan olla siellä niin kauan kuin haluamme. Olen mielestäni jo aika skarppi, vaikka tajuankin silmäluomieni lupsuvan. Jälkeenpäin puoliso toteaa, että olin keskustellut aika himmeillä lyhdyillä. Lepäsin vuoteella jutellessamme ja tajusin itsekin, että luomet laskevat ja jutut taitavat olla aika pehmeitä.

Laitan kännykän äänettömälle vaille kymmenen ja lähetän viestin puolisolle.
- Herätys on kuudelta, aamiainen seiskalta ja kasiin mennessä check out. Nähdään aamulla. Täällä kaikki hyvin. Rauhallisia unia.

Olen käytännössä nuokkunut koko loppupäivän, kuunnellut hieman Jukka-Pekka Palon elämäkertaa ja syönyt. Olen valmis antamaan mitalin sille henkilölle, joka keksi sairaalan lämpöpeiton. Peitto ei ole varsinainen peitto vaan taskullinen kangas, joka levitetään joko varsinaisen peiton alle tai päälle. Kangastaskuihin on laitettu levynpalasia, jotka pysyvät lämpiminä noin vuorokauden. Nerokasta.

Yö menee pääosin tajunnan rajamailla. Jossakin vaiheessa herään voimakkaaseen piippaukseen. Nukahdan uudelleen ja tovin päästä tajuan, että piippailu jatkuu.

Onko viereisessä lasiyksiössä hätä? Onko sydän pysähtynyt? Miksi hoitajat eivät reagoi? Pitääkö minun mennä pelastamaan potilas?

Kömmin täysin pää pyörällä sängystä, puen aamutakin ja hiippailen varovasti kurkkimaan, onko hätä suuri. Samassa uneliaan oloinen hoitaja rientää paikalle ja tilanne rauhoittuu. Vieruskaverin tippahälytys oli jäänyt päälle, vaikka ei olisi tarvinnut. Hälytys ohi ja pää tyynyyn.

2.10.2024

Meitä yön yli majoittuneita on kuusi. Naisia kaikki ja puheista päätellen kaikilla sama sairaus. Syömme aamiaista tilassa, jossa käsittääkseni päivisin annetaan sytostaattihoitoja. Nahkatuoleja on huoneen molemmin puolin, vierekkäiset tuolit on erotettu toisistaan kangassermeillä, joten keskustelu on hieman hankalaa, mutta kurkottelemalla ajatukset vaihtuvat. Lempeä pipopää istuu vieressäni ja vastapäätä yli 70-vuotias nainen, joka kertoo löytäneensä kyhmyjä (monikossa!) rinnastaan jo vuosi sitten, mutta keskittyneensä lasten ja lastenlasten auttamiseen. MITÄ IHMETTÄ? Uskon, että joka ikinen nainen tietää, mitä kyhmyt rinnassa voivat merkitä. En ymmärrä. Itseltäni ei missään vaiheessa löydetty mitään kyhmyjä. Kasvaimen löytyminen vaati tietoista metsästystä.

On ihanaa päästä kotiin. Kuski apukuskeineen tulee noutamaan aamukahdeksan jälkeen.

Kotihoito-ohjeissa kerrotaan, että haavassa on sulavat ompeleet ja haavateipit voivat olla paikoillaan 2-3 vkoa. Suihkuun saa mennä vuorokauden jälkeen, saunaan 2-3 viikon kuluttua. Kipulääkettä suositellaan ja haava-alueella voi esiintyä tuntopuutoksia (kyllä, edelleen). Lopullinen arpien tilanne on arvioitavissa vasta noin vuoden kuluttua leikkauksesta. Teippejä voi pitää jopa 2-3 kk. Noin kuukauden kuluttua jollakin vastaanotolla ihmetellään, miksi teipit ovat yhä paikoillaan. Toiset lääkärit kuulemma uskovat teippien voimaan, toiset eivät. Hoitaja kertoo, että tehokkaimmaksi todettu hoito mahdollisiin iho-ongelmiin on keittosuolaliuos. Sillekin tulee vielä tarve.

3.10.2024

Kaksi päivää leikkauksesta. Hirveä väsymys, huimaa. Etävastaanotto työterveyslääkärin kanssa, käymme läpi vointini. Huimaukseen vanhat kunnon lääkkeet - salmiakkia ja kivennäisvettä. Voisi olla biisin nimi. Hidas, pieni kävelylenkki kodin lähellä. Mieli on koko ajan lähinnä hämmentynyt. Ei pysy mukana tässä kyydissä. Eilen ajattelin, että selviän tästä pelottavasti sairaudesta helpolla. Aavistan kuitenkin samalla, että vasta helpoin osa on takana. Kipuja ei juurikaan. Muistan päivittäiset jumpat ja hyvän ryhdin, joka välillä painuu mielialan mukana. Käymme tulevina päivinä pienillä kävelylenkeillä. Niin on ohjeistettu. Ilman puolisoani en uskaltaisi lähteä näin pian leikkauksen jälkeen liikkeelle. Jokainen pyöräilijä ja koiran ulkoiluttaja pelottaa pikkuisen. Ettei vain sattuisi mitään juuri  meidän kohdallamme. Tiettyjen jumppaliikkeiden tekeminen on aloitettava pian leikkauksen jälkeen. Tuntuu hurjalta, mutta liikkeet onnistuvat.

4.10.2024

Saan tekstiviestin, joka kertoo, että lähetys on pian ovellasi. Mikäs huijausviesti tämä nyt on, tuumin. Ja todellakin, hetken päästä ovikello helähtää ja oven takana seisoo lähetti iso kukkapaketti sylissään. Otan paketin hämmentyneenä vastaan eikä minulla ole aavistustakaan, keneltä se voisi olla. Papereiden keskeltä paljastuu todellakin valtava, kaunis kimppu ja kortti, jossa teksti:

Kortin ovat lähettäneet työkaverit, jotka olen tuntenut vasta kuukauden! Itku pääsee, kun tavaan tekstiä – Meidän xxxx:lle. Eihän tuollaisia ihmisiä olekaan! Olen valtavan onnellinen työyhteisöstä, johon pääsin. Tällainen suhtautuminen ja kannustaminen on minulle täysin uutta.

Päivitys Ystävät-ryhmään:
Päivän kuulumiset: unta, unta, unta. Unen ohessa ihana naapurin rouva toi nami-puolukkapiirakkaa. Äsken ilmestyi kukkalähetti ovelle ja toi valtavan kukkakimpun työkavereilta, jotka olen tuntenut vasta kuukauden. Kaunis kiitos kaikista viesteistä, ystäväiset.

6.10.2024

Reviiri laajenee. Ajelemme Helsingin keskustaan ja käymme brunssilla ravintola Piilossa Hietaniemen kauppahallissa. Kuljeskelemme myös rauhassa Eirassa ja ihastelemme vanhoja, kauniita kivirakennuksia ja huviloita. Tuntuu hyvältä päästä kirjaimellisesti tuulettamaan päätä. Tuuli tuivertaa ja keuhkot raikastuvat! Kotikylän kirjailijan patsaskin sattuu kävelyreitin varrelle. Olo on koko ajan hieman hämmentynyt.

7.10.2024

Soitan sairaalaan. Huimaus, väsymys ja kivut ovat jatkuneet tasaisina koko viikon. Nukun edelleen valtaosan vuorokaudesta. Hoitaja lohduttaa, että kaikki oireet kuuluvat asiaan. Jos haavat ovat kunnossa, ei ole mitään hätää. Tieto lohduttaa ja rauhoittaa. Tuntohäiriöt iholla tuntuvat häijyiltä. Poikittainen haava on iso, mutta onneksi mitään tulehdukseen viittaavaa ei näy. Jatkan jumppaliikkeitä, jotka piti aloittaa jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä. Yksinkertaiset liikkeet sattuvat alkuun, mutta niitä vain täytyy tehdä, jotta arpikudosta ei muodostuisi.

8.10.2024

Ystävä kutsuu itsensä kylään. Ihanaa. Jutteleminen tekee hyvää. Hän tietää elämästäni paljon. Olimme kollegoita noin parinkymmenen vuoden ajan ja olemme jakaneet elämäämme kaikkien näiden vuosien ajan. Hän jaksaa kysyä vointiani säännöllisesti.

9.10.2024

Olen tovi sitten selvinnyt työttömyysajasta ja iloinnut uudesta vakituisesta työpaikasta. Raha-asiat  painavat mieltä. Koska olen aloittanut uudessa työpaikassa vasta kuukausi sitten, käy ilmi, että saan normaalia palkkaa vain kolmen viikon sairausloman ajan. Sairauslomaa on kirjoitettu kuukaudeksi. Tuntuu rankalta. Ei auta kuin aloittaa sairauspäivärahakuvioiden selvittely. Samalla elättelen toivoa, että pääsisinkin takaisin töihin jo kolmen viikon jälkeen.

Kipuja, Buranaa ja Panadolia. Toiset selviävät kuulemma melkein täysin ilman kipuja. Minä en.

Ystävät-päivitys:
Hei, ystävät. Pieni päivitys kuulumisista. Pahin väsymys ja huimaus alkaa helpottaa. Kipuja on enemmän, mutta kuuluu kuulemma asiaan. Joka päivä pieni, rauhallinen tepastelu luonnossa. Ihmisten ilmoilla on jo käyty ja tanssitreenejäkin kävin seuraamassa. Yksi ihana koira on terapoinut hulvattomilla videoilla. Siippa sopivasti hassutellen keventää oloa ja samaan aikaan kovasti tukee. Kuten tekin kaikki. Pikku itkut tulee tirautettua päivittäin, mutta hissun kissun eteenpäin mennään. Viikon päästä viisaampi jatkon suhteen. Voikaa hyvin!

10.10.2024

Kutsumme itse itsemme kylään. Toinen lähes yhtä pitkäaikainen kollega lupaa keittää iltateet. Hänen kotinsa rauhoittaa aina mielen. Kodissa on lämpöä ja rauhaa. Minulla on ollut henkisesti raskas päivä. Kivut väsyttävät ja heti kylään päästyämme tirautan muutamat kyyneleet ja kerron, että nyt on hieman hankala päivä. Se helpottaa. Tuntuu hyvältä nähdä läheinen ystävä.

12.10.2024

Syksy hiipii hitaasti ja ruska on etelän lehtipuissa hehkuvan kaunis. Jatkamme jokapäiväisiä pieniä kävelylenkkejä. Lähialueen ulkoilualueilla ihastelemme väriloistoa.

13.10.2024

Designmuseo ja brunssi, seurana rakkaat ystävät. Näen Designmuseossa korun, jossa lukee Time will tell. En osta, mutta päätän, että tulen ostamaan. Jokin tekstissä puhuttaa. Menneinä päivinä on ollut hieman vähemmän itkua, mutta mieli tarvitsee vain pintaraapaisun murtuakseen.

Seuraan illalla tanssitreenejä. Saan halauksia, juttelen valmentajan kanssa. Ryhmäläiset kysyvät, miten voin. En osaa oikein vastata. En tiedä, miten voin. Odotan lääkärikäyntiä. Liikutun työkaverin kauniista ja välittävästä viestistä. 

Puoliso paistaa lettuja. Se on meidän yhteinen tapamme juhlistaa arkea tai merkityksellisiä hetkiä. Se on myös hänen tapansa osoittaa välittämistä.

15.10.2024

Tänään ajattelen puolisoni jaksamista. Minkä taakan hänkin on saanut kaikkien sairauksien kanssa - sekä omien että minun. Nyt vielä tämäkin. Raskain kokemus kaikista. Onneksi ihmeelliset ystävät jaksavat kysyä myös hänen vointiaan.

Päivällä pihaan ajaa postin auto. Hämmästelen, että mitäs nyt? Kollega on lähettänyt karkkipusseja. Tarkoituksella joitakin ällöttäviä, toisiinsa takertuneita möykkyjä ja karkeilla kamalat nimet. Saatesanoissa kerrotaan, että jos ei näillä myrkyillä parane, ei millään!

On ensimmäinen päivä vähemmillä kivuilla. Mieli on herkkä, mutta kunnon itkut odotuttavat. Käymme neljän kilometrin hitaalla kävelylenkillä ja ihmettelemme peuroja aivan lenkkipolun vierustalla. Ovat tottuneita ihmisiin, tuskin viitsivät vilkaista meitä.

16.10.2024

Lääkärikäynti. Vastassa on empaattinen, rauhallinen lääkäri, joka kertoo, että selviän ilman sytostaatteja. Siihen asti olen jotakuinkin pidätellyt hengitystä. Tulee sen sijaan sädehoito ja hormonilääkitys. Itken helpotuksesta. Säästyn siltä, mitä eniten pelkäsin. Puolisokin liikuttuu aina, kun näkee pelon tai helpotuksen itkuni. Samalla käynnillä rintani kuvataan. Olen toivonut korjaavaa leikkausta toiseen rintaan ja olen yllättynyt, että tämä mahdollisuus annetaan automaattisesti rintasyöpäleikkauksen jälkeen. Korjausleikkaus toteutetaan noin vuoden kuluttua hoitojen päättymisestä. Sairaalassa käynnin jälkeen menemme kahville Cafe Adjutanttiin Tamminiemen museon viereen. Kävelemme samalla museon ympäristössä. Päivän hyvien uutisten sisäistäminen vie aikansa. Kaikki joko hämmentää tai itkettää. On kuin kaikki muut tunteet olisivat kadonneet.

Lähetän töihin ja ystäville viestin:
Minulla on kiltti kasvain, sanoi lääkäri. Ei tule sytostaattihoitoja.  Sen sijaan muutaman viikon sädehoito, hormonilääkitys ja viiden vuoden seuranta.  Syöpä ei ole levinnyt, mutta sädehoidolla varmistetaan, että kaikki syöpäsolut saadaan nitistettyä. Liikunnan saa aloittaa vähitellen. Sitä kaipaan eniten. Kipuja on edelleen, mutta haavat kunnossa. Ehkä mielikin jossakin kohtaa ymmärtää tämän kaiken. Tänään oli aivan tavattoman ihana, rauhallinen ja selkeäsanainen lääkäri ja sama huolehtiva hoitaja kuin viimeksikin. Sädehoidot alkavat aikaisintaan parin viikon päästä. Mikäli kivut helpottavat entisestään, voin ja saan palata töihin jo ensi viikolla! Näillä askelilla eteenpäin. Tänään on hyvien uutisten päivä. 

Ystävien vastauksia:
Voi, miten maailman ihaninta! Kiltillä ihmisellä on tietty kiltti kasvain!
Voi, kun ihana uutinen. Minulla pääsi itku helpotuksesta ja ilosta. Niin super mahtavaa.
Paras uutinen. Iloa, valoa ja rakkautta jaksamiseen.
Aivan mahtavaa. Näin sen piti mennäkin!
Jaksamista teille molemmille!

Minä mietin, että mistä olen nämä ihmiset saanut elämääni? Nautimme puolison kanssa alkoholittomat  kuohuviinit päivän hyvien uutisten kunniaksi.

17.10.2024

Puoliso totesi, että olen melkoinen taistelija. Ehkä niin, en sitä itse tiedosta, mutta ymmärrän, miten tärkeää on, että juuri hän on rinnallani - järkkymätön taistelutoverini. Ystävien taisteluarmeija tukee taustalla. Sen armeijan arvo on mittaamaton. Vaihdan ajatuksia näistä mielikuvista sielunystävän kanssa. Kohtalo tai mikä lie johti meidät yhteen muutama vuosi sitten ja jaksamme ihmetellä, miten aikuisiälläkin voi solmia näin syviä ystävyyssuhteita. Kiitollisuuden paikka. Henkimaailman taikaa. 

Selviän iltapäivään asti ilman kipulääkkeitä. Vähitellen pieniä itkuhetkiä. Olen hämmentynyt siitä, että itku ei ota tullakseen.

Puoliso on kauheassa flunssataudissa ja pelkään saavani saman taudin. 

18.10.2024

Ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen auton ratissa. Turvavyö asettuu paikoilleen kivuitta. Töyssyt ja äkkinäiset liikkeet tuntuvat edelleen kipuna.

Arpi hieman kiristää, leikkausalueella on laajasti tuntohäiriöitä, kaikki tikit eivät ole sulaneet.

20.10.2024

Ensimmäiset tanssitreenit varovaisin liikkein ja kanssatanssijoita visusti väistellen. Mieli iloitsee, vaikka jaksaminen ei ole normaalia. Välillä täytyy hengähtää ja istahtaa. 

Selviän kolmen viikon sairauslomalla. Ei tarvita Kela-lomakerumbaa eikä selvittelyä. Tämä helpottaa.

22.10.2024

Ystävät-päivitys:
Hejsan! Työt alkoivat eilen ja kylläpä arki maistuu juhlalta! Liikuttava paluu työpaikalle ja seuraavat hoitoetapitkin ovat jo tiedossa. Lääkärikäynnit 4.11. ja 5.11. Silloin suunnitellaan sädehoidot, jotka alkavat 13.11. Haavat ovat vielä arat ja kipujakin on, mutta pikkuhiljaa parempaan päin. Sen sijaan siippa on kovassa kuumeessa. Koputamme puuta, ettei pöpö tartu. Voikaa hyvin!

Puoliso on edelleen taudin kourissa. Saan työpaikalla lämpimän vastaanoton. Töihin kiikuttamani suklaakonvehdit eivät riitä millään kertomaan sitä kiitollisuuden määrää, jota tunnen. Kollegat pysähtyvät juttelemaan ja kysymään vointiani. Jaksan ihmetellä heidän hyvyyttään.

Kivut rinnan alueella jatkuvat edelleen. Haava on onneksi pysynyt siistinä.

24.10.2024

Kaiken ohella on muistettava hoitaa muitakin sairauksia. Silmäni ovat olleet vuosia lujilla tulehdusten ja lääkkeiden vuoksi. Toisen silmän jälkikaihi on kehittynyt nopeasti ja otan yhteyttä silmälääkäriin. Yllätyn aivan täysin. Vastaanottoaika järjestyy pikaisesti ja lääkäri toteaa, että jälkikaihi on. HUS on ulkoistanut silmieni hoidon Mehiläiselle. Lääkäri sanoo, että tuossa sattuu nyt olemaan tuo laite valmiina - hoidetaan jälkikaihi saman tien. Olin valmistautunut noin puolen vuoden jonotukseen. Olen erittäin onnellinen. Harmaus haihtuu saman tien. Voi, minua onnekasta, että sattuikin kohdalle näin käytännönläheinen lääkäri!

Käyn yksin kävelylenkillä. Ne ovat hetkiä, jolloin suru nousee pintaan. Mistään varsinaisesta ajatuksesta en saa kiinni - suru vain tuntuu suurelta sisälläni ja jaksaminen on haasteellista. On sellainen olo, että jos nyt alan itkeä, purkaus on niin valtava, etten hallitse sitä. Metsä tekee kuitenkin mielelle hyvää.

25.10.2024

Illalla kurkku kaihertaa ja ymmärrän, että tauti on iskemässä minuun. Alku uudessa työpaikassa on ollut harvinaisen takkuinen ja se harmittaa vietävästi. Edessä on parin viikon sairausloma. Minun kehoni ei tunne parin päivän flunssia. 

28.10.2024

Tauti iskee lekan lailla. On maanantaiaamu ja viikonlopun aikana voimistuneiden flunssaoireiden takia valmistaudun etätyöpäivään. Laitan kollegalle viestin ja sovimme asioiden läpikäymistä Teamsissä klo 10.  Muutama minuutti myöhemmin makaan kahden peiton alla, vapisen, voin pahoin, pää jyskyttää ja sydän tuntuu pumppaavan itsensä rinnasta ulos. Kuumetta 39 astetta. Vointini romahtaa hetkessä. Onneksi puoliso on etänä ja käy useita kertoja päivän aikana tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Ruokaa ei voi ajatellakaan. Ainoastaan vesi ja mustikkakeitto pysyvät sisällä. Nukun käytännössä seuraavat puolitoista vuorokautta ja vielä seuraavankin suhteellisen tiiviisti. Puoliso ymmärtää jossakin kohtaa, että hirveä päänsärky voi johtua kahvin puutteesta. En juo sitä normaalistikaan paljon ja nyt pelkkä kahvin ajatteleminen etoo. Miten en itse tätä tajunnut. Vaikka juon kahvia vähän, sen pois jättäminen aiheuttaa kahvipäänsäryn, jota ei oikein voi kuvailla. Kipu on tasainen, kova ja jatkuva. 

Luovun vähitellen ajatuksesta, että pääsisin tämän viikon aikana jatkamaan työntekoa. Nukun, nukun, nukun – eikä mikään määrä unta riitä poistamaan väsymystä.

31.10.2024

Lääkäri. Hengitystieinfektio ja poskiontelotulehdus. Antibioottikuuri. Aivan poissa pelistä.